Mitä kuuluu?

Yhdeksän päivää kotiutumisesta osastolta. Lähteminen oli jännittävää. Hyvällä fiiliksellä kuitenkin tulin kotiin. Oli ikävä omaa sänkyä ja kissaa ja kaikkea. Koti ei tuntunut aluksi omalta kodilta. Tuntui vieraalle. Missä sairaalan lakanat ja tossut? Missä aluksi niin kolkolta tuntuneet käytävät ja ruokala? Nopeasti sitä kuitenkin kotiutui ja tuntui hyvälle olla kotona.

Pari päivää ehdin olla kotona sitten lähdinkin jo aika tekemisen täyteiselle reissulle kotipaikkakunnalle. Jaksoin hyvin. Mielestäni jaksoin hyvin. Välillä väsytti. Oli koti-ikävä, mutta nautin myös maisemanvaihdoksesta ja ihmisistä ympärillä. Yksinäisyys on pelottavaa. Reissussa ei tarvinnut olla yksin.

Kotiin tullessani jouduin kohtaamaan pelkäämäni yksinäisyyden. Ajattelin, että nyt on pärjättävä. Purin matkatavarani ja kävin kaupassa. Laitoin lääkkeet uuteen dosettiin ja söin iltapalan. Sängyssä nukkumaan mentäessä ajattelin: "Selvisin".

Osastolta lähtiessäni sain mukaani päiväjärjestystaulukkoja, joita olen täytellyt tällä ja viime viikolla. Tiedän, että säännöllinen päivärytmi on olennainen osa kuntoutumistani, joten yritän pitää rytmistä kiinni. Muutama päivä sitten aloin kuitenkin lipsua. En jaksanut herätä. Nukuin myöhään, enkä saanut suunnittelemiani asioita aikaiseksi. Päätin kuitenkin, etten lyö itseäni maahan, vaan annan armoa hieman.

Tänään yllätin itseni ja siivosin koko asunnon. Olen ylpeä itsestäni. Olen rehellisesti ylpeä itsestäni. Sen sanon harvoin. Nyt sanoin sen jopa ääneen. Monelle aamupalan syöminen ja tiskaaminen ovat normaaleja päivän rutiineja, mutta minulle ne ovat ylitettäviä vuoria. Ja jo yli viikon ajan olen ylittänyt ne. Hieman olen horjunut matkalla, mutta pysynyt pystyssä ja jatkanut eteenpäin. Enempää en itsektäni tässä elämänvaiheessa voi vaatia.

Sain muuten toukokuussa hylkäävän päätöksen ammattillisesta kuntoutuksessa. Valitin asiasta ja nyt siihen tuli oikaisu. Mitä tää mun elämässä meinaa ja mitä tulee tapahtumaan, se seuraavassa postauksessa.