varjovisioita

Paha olla. Niin helvetin paha olla, etten löydä sanoja. Miten tässä taas kävi näin?! Yritän kovasti nyt sanoittaa tätä tunnetta. En onnistu. Mietin vain miksi minä? Miksi taas minä? Hukun itsesääliin. Turhaa, tiedän. En mahda sille mitään. Sain tänään ammatillisen kuntoutuksen päätöksen. Hylätty. En ymmärrä. Olenko yhteiskunnan mielestä työkykyinen, vaikka itse en koe olevani. Eikö sanoillani ole väliä? Mitä järkeä tässä on yrittää, kun päätökset tehdään puolestani. Pääsin tänään ylös sängystä. Kävin suihkussa. Laitoin puhtaat vaatteet. Meikkasin. Menin ystävän luokse, etten ole yksin. Tulin kotiin ja romahdin. Asunto on sotkuinen, mutta minä olen uupunut. Yritän uskotella itselleni, että tein paljon tälle päivälle. Niin paljon kuin pystyin. Voiko enempää pyytää? En saa ajatuksiani kokoon. Ei tässäkään ole mitään järkeä. En osaa edes tätä. Olen huono. Huonoin. Epäonnistunut ja kaikkea negatiivista. Tälläisina hetkinä sitä ensin toivoo että voisi vain käpertyä peiton alle ja oll

Se tunne kun rintaa puristaa, henki ei kulje ja jokainen ajatus murskaa. Jokainen ajatus nivoutuu yhteen mustaan solmuun, johon ei saa tolkkua. Päässä pyörii sana "rauhoitu", muttei se rekisteröidy. Hengitän. Keskityn. Ei onnistu. Yritän saada selvää mitä ajattelen. Kaiken värittää pakokauhu ja paniikki joka pahenee hetki hetkeltä. Ota nyt jostain kiinni ja selvitä tämä sotku. En saa otetta mistään. Kaikki tuntuu pahalle. Kaikki on huonosti. Kaikkialla on pahaa. Hengittäminen on entistä vaikeampaa. Tajuan, se on paniikkikohtaus. Kuolen! Minä kuolen! Siltä se ainakin tuntuu. "Rauhoitu, hengitä", sanon itselleni. Suljen silmät ja käperryn peiton alle. Kuluu ikuisuus. Ja toinen ikuisuus. Hengitys alkaa tasaantua. Saatan selvitä. Ajatukset ovat edelleen epätoivoisia. Miten tästä selvitään? Tuijotan seinää ja yritän keskittyä johonkin hyvään. Epäilys värittää ne hyvätkin asiat. Entä jos mikään ei ole niinkuin ajattelin? Entä jos kaikki tulee sortumaan? En saa taask

Huh. Muutto ohi ja Vappu juhlittu. Mukava päästä pitkästä aikaa taas kirjoittamisen pariin. Kiitos kärsivällisyydestä. Nyt olen taas aktiivisempi tämän kanssa. Kannattaa myös seurailla minua instagramissa, jonne päivittelen aktiivisemmin menoistani. Tällä hetkellä on tyhjä olo. En tunne mitään erikoista. En ole surullinen, en iloinen. En elämääni tyytyväinen tai tyytymätön. Tunnetta, jota koen on vaikea sanoittaa. Se on kuin olisit pimeässä kammiossa. Pimeässä kammiossa tietämättä menneestä tai tulevasta. On siinä hetkessä, eikä kuitenkaan missään. Tyhjyys yllättää minut usein. Se on vaikea sietää, koska siitä ei osaa puhua kellekään. Eikä kukaan ymmärrä. On häiritsevää, kun ei tunne yhtään mitään. Sitä alkaa epäillä onko edes olemassa, kun mikään ei kosketa. Olenko minä totta? Onko mikään ympärilläni totta? Olenko vainoharhainen, sekoamassa vai mitä tämä on? Se saapuu yllättäen. Ennustaminen on turhaa. Tähän tunteeseen ei ole lääkettä. Ainakaan en ole löytänyt keinoa, jolla se h