varjovisioita

Kerroin aikaisemmassa postauksessa olevani onnellinen. Aidosti ja oikeasti onnellinen. Ja niin onnellinen onnellisuudestani, että itken ilosta vähän väliä. Onnellisuus on nimittäin ollut aika kaukainen tunne viime vuosina. Ainakin sellainen pitkäkestoinen onni. Normaalisti saatan olla aamulla hyvän olon huipulla ja illalla taas ahdistuksen syövereissä. Tunne-elämän tasapaino on suuri asia jonka onnellisuus tuo mukanaan. Se luo turvallisuuden tunnetta ja antaa uusille aluille mahdollisuuden. Jos tunne-elämäni on epävakaa, on vaikea ottaa isoja askeleita eteenpäin. Sitä helposti horjahtaa väärälle tielle ja kompastuu matkalla. Minulle tasapaino on sitä, että on sopivasti iloinen ja sopivasti surullinen. Se, että välillä surettaa ei tarkoita sitä, etteikö voisi olla onnellinen. Tunneskaalan ääripäästä toiseen seilaaminen ei vain tuo sellaista tasaista onnellisuutta mitä kaipaan. Onnellisuus on minulle luottoa tulevaan. Eikä se tarkoita sitä, että kaikki olisi hyvin. Vaan sitä, että k

Tänään on World bipolar day eli maailman kaksisuuntaisen mielialahäiriön päivä. Olen sen kunniaksi tänään aktiivisempi instagramissa. Seurailkaahan. :) Tämä päivä merkitsee minulle paljon. Haluan kovasti stigman poistuvan mielenterveyssairauksista. Olen itsekin saanut kohdata ennakkoluuloja ja jopa vihaa sekä syrjimistä sairauteni takia. Suurin osa negatiivisesta huomiosta johtuu ihmisten tietämättömyydestä. En oleta tai velvoita tuntematonta ottamaan selvää sairaudestani, mutta pyydän ettei hän tuomitse minua sellaisen pohjalta mitä ei ymmärrä. Kohtaa ihminen ihmisenä, älä diagnoosina.  Vaikeinta mielestäni tässä sairaudessa on se, ettei kukaan tule koskaan ymmärtämään mitä käyn läpi. Kukaan ei tule koskaan tuntemaan sitä mitä tunnen sisälläni. En tietenkään toivo muille pahaa oloani vaan vertaistukea ajatuksilleni ja tunteilleni. En kuitenkaan ole aivan yksin. Minulla on valtava tukiverkosto samaa sairautta sairastavia ihmisiä, mutta haluaisin korostaa että kaksisuuntaisen mieliala

Huonosti nukuttu yö takana. Aurinko paistaa ja lämmittää. Se saa minut piristymään. Tajusin olevani onnellinen. Aidosti onnellinen. Nyt pitäisi vielä oppia olla manaamatta tulevaa. Huomennakin voi olla hyvä päivä. Tästä lisää seuraavassa postauksessa. Nyt kerron tarkemmin vielä taustojani erään lukijan pyynnöstä. Kiva kun kommentoitte, kommentteja vaan lisää. :) Täytän toukokuussa niinkin paljon kuin 28-vuotta. Olen kotoisin Joensuun ihmeellisestä Rantakylästä. Siellä kävin peruskoulun. Peruskoulun aikana sain ensimmäisen hoitokontaktini mielenterveys puolelle. Masennuin vaikeasti ja kävin säännöllisesti nuorisopsykiatrisella psykologin juttusilla. Peruskoulun jälkeen aloin opiskella kaksoistutkinnolla parturi-kampaajaksi ja ylioppilaaksi. Ensimmäisenä opiskeluvuotenani muutin omilleni. Oma rauha ja tila missä olla oma itensä. Ihanaa. Tämä ihanuus toi myös masennuksen huonot puolet pintaan. Toisena opiskeluvuotenani ammattiopisto olikin liikaa ja jätin parturi-kampaajan opinnot kes

Joskus on vaikea myöntää, kuinka rikki on. Ja vaikea ymmärtää, ettei selviä yksin. Joskus usko muiden jaksamiseen horjuu. Tuntuu, että jos ei itse jaksa niin miten muutkaan jaksavat.  Monesti sitä tuntee olevansa taakka muille. Onhan sitä tavallaan taakka itselleenkin. Tuntuu, ettei ehdi auttamaan muita siinä tahdissa, miten itse apua tarvitsee. Tuntuu, että musertaa kaiken ympärillään. Niinkuin on musertanut itsensä.  Monta kertaa olen itkenyt muille aiheuttamaani tuskaa. Monia kertoja olen sulkeutunut suojellakseni muita. Jättänyt asioita sanomatta, kaunistellut niitä tai valehdellut. En ole ylpeä, mutta tein sen minkä uskoin olevan parhaaksi muille. Alan ymmärtää, ettei toisten pimennossa pitäminen auta ketään. Ei minua, eikä läheisiäni. Huoli kasvaa, jos ei tiedä mikä on tilanne. Monesti kuitenkin vajoan ja syyllistyn samaan asioiden vähättelyyn, koska se tuntuu parhaimmalle vaihtoehdolle. Avainsana taitaa olla tuntuu . Monesti olen koettanut sanoa itselleni, etteivät

Auringon pilkahduksia harmauden keskellä. Säässä ja mielessä. Uusi lääke ei päästä helpolla. Ei ruokahalua, huimaa ja huono olo. Pitää jaksaa toivoa ja luottaa, että oireet menevät ohi ja lääke toimii. Luottaminen on muutenkin aika iso osa mun elämää. Pitää luottaa läheisiin, kumppaniin, itseensä ja elämään. Pitää luottaa, että kaiken jaksaa kantaa ja kaikesta selviää. Jos ei yksin niin muiden avulla. Pitää luottaa siihen, että tiedät itse mikä on sinulle parhaaksi. Toisaalta on luotettava muiden arvioon voinnistasi ja ottaa neuvoja vastaan. Haluan luottaa, että elämä on kestävää. Haluan luottaa, että ihmissuhteeni ovat vakaita ja pitkäkestoisia. Haluan luottaa, että asiat järjestyvät, vaikkei siltä aina vaikuta. Luottoni horjuu välillä. Kaatuukin. Silloin ei jaksa luottaa, eikä toivoa. Onneksi mulla on ollut läheisiä, jotka luottaa puolestani. Pikkuhiljaa luotto on palannut omaankin mieleen ja pahimmista on selvitty. Joskus luottaminen itseensä vaatii vaikeita päätöksiä. Milloin

Taas huonosti nukuttu yö takana. Uudet lääkkeet varmaan vaikuttaa asiaan. Ulkonakin on ihan harmaata. Kaikesta huolimatta voin kohtalaisen hyvin. Lupasin kertoa enemmän itsestäni. Haluan esitellä itseni, jotta ymmärrätte taustojani. Ajattelisin, että blogia on silloin helpompi lukea. Sairauteni myös ovat yhteyksissä menneisyyteeni, joka vaikuttaa arkeeni vieläkin päivittäin. Keskityn enemmän kertomaan elämäni kaarta näiden sairauksien pohjalta hieman pääpiirteisesti. Katsotaan josko joskus syvennyn niihin enemmän. Olen siis 27-vuotias nainen. Oireiluni alkoi nuorena isäni menehdyttyä ja peruskoulu olikin aikamoista vuoristorataa. Muutin omilleni 16-vuotiaana, jota ennen aloitin ammattikoulun. Se jäi kesken masennuksen takia. Jäin jälkeen, eikä opiskelu motivoinut. Oikeastaan se ahdisti. Aloitin toiset opinnot ja ne sujuivatkin paremmin. Paikkakunnan vaihdoksen jälkeen valmistuin. Muutin valmistumisen jälkeen Jyväskylään, jossa pääsin kunnolla käsiksi työelämään. Aloitin myös kork

Aamulla puoli viideltä oli pimeää, mutten saanut enää unta. Aamu tuntui uudelle alulle. Niin se usein tuntuu. Uuden alun inspiroimana tein tämän blogin. Olen pohtinut tämän perustamista kauan, mutten ole saanut kerättyä tarpeeksi rohkeutta. Nyt tuntuu, että olen valmis. Valmis kaikkeen siihen mitä näiden sairauksien hyväksyminen vaatii ja siihen mitä muu maailma minusta ajattelee. Salaisuus on kai siinä, että luotan itseeni. Tiedän mikä on minulle parasta, enkä anna muiden ennakkoluulojen ja mielipiteiden rikkoa minua. Myönnän, minussa on paljon mitä en hyväksy, mutta tämä on se uusi alku. Ehkä vielä ymmärrän oman merkitykseni ja arvostan itseäni niinkuin muut minua arvostavat. Olen innoissani, mutta myös pelkään. Uusia alkuja on ollut monia. Mutta ilman uutta alkua, ei kai voi olla onnellista loppuakaan. Joten vaikka tämä ei olisikaan viimeinen ensimmäinen alku, se on yhtä merkitsevä. Ensi kerralla kerron enemmän itsestäni. :)