Lääkkeet
Paha olla. Nostettiin lääkkeiden annostuksia. "Kaiken pahan alku nuo lääkkeet." Kuulen usein. Itselleni ne ainakin ovat olleet sen kaiken pahan loppu. Voin melko varmasti sanoa, etten olisi tässä ilman lääkkeitä.
En kuitenkaan anna niille kaikkea kunniaa. Olen tehnyt paljon töitä sen eteen, että voisin hyvin. Se on minulle selvää, että oman hyvinvoinnin eteen tulee tehdä töitä. Meidän jokaisen täytyy. En voi piiloutua sairauksieni taakse ja käyttää lääkkeitä ainoana apuna.
Näen lääkkeet lähinnä tukiverkkona, joka auttaa sen pahimman yli ja hioo terävimmät kulmat nousuista ja laskuista. Lääkkeet eivät ole minulle siis ainoa apu, mutta tärkeä sellainen kuitenkin.
Olen myös menettänyt paljon lääkkeiden takia. Painoni on noussut, keskittymiskykyni huonontunut, käteni vapisevat ajoittain ja tuntuu että asioiden muistaminen on vaikeaa. Sanon kuitenkin aina, että täytyy punnita kumpi on pienempi paha. Se, että syön lääkkeitä näiden sivuoireiden kanssa vai se, että vietän elämääni pahassa olossa tai en ollenkaan.
Minulla on paljon itsetuhoisuutta. Senkin takia usein toimitaan nopeasti, kun olo huononee. Toimiminen ei tarkoita ainoastaan lääkkeiden nostoa, vaan myöskin keskusteluavun lisäämistä ja tarvittaessa osastohoitoa.
Itse olen sitä mieltä, että lääkekriittisyys on pahimmillaan vaarallista. Mielenterveyssairauksien yllä pyörii stigma jo valmiiksi. Emme tarvitse lisää asioita joiden takia emme uskalla puhua sairauksistamme ja lääkityksistämme.
Vaikka minä olen melko avoin sairaudestani, en uskalla puhua lääkityksistäni, koska ensimmäinen reaktio on negatiivinen. Toisaalta jos kerron käyttäväni astmapiippua vastaanotto on positiivinen, koska saan apua sairauteeni. Maailma ja ihmisten mieli on nurinkurinen. Pelottaa ajatella, että joku jättää lääkkeet ottamatta sen takia, että pelkää muiden reaktiota asiaan.
Vaikka olenkin vahvasti lääkemyönteinen, en tarkoita sitä että kaikkia mielenterveysongelmia tulisi lääkitä. Lääkkeiden hyödyt sekä haitat ja niiden tarvitseminen on todella henkilökohtaista. Toivon, että jokainen uskaltaa rohkeasti etsiä itselleen sopivan ratkaisun.
En kuitenkaan anna niille kaikkea kunniaa. Olen tehnyt paljon töitä sen eteen, että voisin hyvin. Se on minulle selvää, että oman hyvinvoinnin eteen tulee tehdä töitä. Meidän jokaisen täytyy. En voi piiloutua sairauksieni taakse ja käyttää lääkkeitä ainoana apuna.
Näen lääkkeet lähinnä tukiverkkona, joka auttaa sen pahimman yli ja hioo terävimmät kulmat nousuista ja laskuista. Lääkkeet eivät ole minulle siis ainoa apu, mutta tärkeä sellainen kuitenkin.
Olen myös menettänyt paljon lääkkeiden takia. Painoni on noussut, keskittymiskykyni huonontunut, käteni vapisevat ajoittain ja tuntuu että asioiden muistaminen on vaikeaa. Sanon kuitenkin aina, että täytyy punnita kumpi on pienempi paha. Se, että syön lääkkeitä näiden sivuoireiden kanssa vai se, että vietän elämääni pahassa olossa tai en ollenkaan.
Minulla on paljon itsetuhoisuutta. Senkin takia usein toimitaan nopeasti, kun olo huononee. Toimiminen ei tarkoita ainoastaan lääkkeiden nostoa, vaan myöskin keskusteluavun lisäämistä ja tarvittaessa osastohoitoa.
Itse olen sitä mieltä, että lääkekriittisyys on pahimmillaan vaarallista. Mielenterveyssairauksien yllä pyörii stigma jo valmiiksi. Emme tarvitse lisää asioita joiden takia emme uskalla puhua sairauksistamme ja lääkityksistämme.
Vaikka minä olen melko avoin sairaudestani, en uskalla puhua lääkityksistäni, koska ensimmäinen reaktio on negatiivinen. Toisaalta jos kerron käyttäväni astmapiippua vastaanotto on positiivinen, koska saan apua sairauteeni. Maailma ja ihmisten mieli on nurinkurinen. Pelottaa ajatella, että joku jättää lääkkeet ottamatta sen takia, että pelkää muiden reaktiota asiaan.
Vaikka olenkin vahvasti lääkemyönteinen, en tarkoita sitä että kaikkia mielenterveysongelmia tulisi lääkitä. Lääkkeiden hyödyt sekä haitat ja niiden tarvitseminen on todella henkilökohtaista. Toivon, että jokainen uskaltaa rohkeasti etsiä itselleen sopivan ratkaisun.
Kommentit
Lähetä kommentti