Se aika vuodesta

Taas on kevät ja alkaa vuosittainen taistelu henkiinjäämisestä. Enkä edes ole dramaattinen. Kevät on ollut aina minulle vaikeaa aikaa ja osastojaksoja keväälle on kertynyt useampi.

Usein mietin, miksi juuri tämä vuodenaika. Ehkä se on sitä omaa vaativuutta. Pitäisi aktivoitua ja jaksaa ja aloittaa uutta. Muut ympärillä heräävät talvihorroksesta ja minä vaivun kevätkoomaan.

Eikö sitä voisi vain nauttia lämmöstä ja auringosta? Uskon, että tästä on tullut myös jonkinlainen kierre. Kevät meni huonosti-pelkään seuraavana keväänä samaa-sama tapahtuu-kokemus vahvistuu-seuraavana keväänä pelkään yhä enemmän. Tätä kierrettä ei ole niin helppoa katkaista kuin voisi kuvitella. Se on kuin isketty takaraivoon kiinni se pelko, että kohta taas sattuu.

Koetan kuitenkin nauttia tästä valosta ja lämmöstä. Jos masennun, koetan surra sitä silloin. En nyt. Helpommin sanottu kun tehty. Onpahan haastetta.

Kevät

Aurinko raottaa kevättä ikkunasta

ja saa aikaan lämmön

joka iskee minuun puukon lailla. 

Se valo, joka niin kaivattu

pyrkii sisään verhojen raoista

ja minä piilossa viltin alla kaikelta.

Se kevät tuo mukanaan pimeyden 

sielua rikkovan surun

ja sen armottoman ahdistuksen

joka ei jätä tilaa muulle

vaan värjää maiseman

kevään menetetyn kuvan 

niin hauraan 

mutta niin kauniin.