Vuodenajat ja mielenterveys

Viileä tuuli, hämärä ilta ja kynttilän valo. Syksy on tullut. Olen aina rakastanut syksyä. Pimeitä ja koleita päiviä, pipoja ja paksuja huiveja, kynttilöitä ja tunnelmointia. Ehkä olen jotenkin aina aistinut, että silloin olen onnellisimmillani.

Mulla menee monen mielestä nurinkurisesti nämä mielialat vuodessa. Vaikka nyt olen oppinut, että on aika yleistä olla masis keväästä. Kevät ja kesä on ollut mulle vaikeinta aikaa niin kauan kuin muistan. Rippileirit ja muut kesätapahtumat ovat menneet aina pieleen, koska painin samaan aikaan ahdistuksen ja masennuksen kanssa.

En osaa sanoa mikä siinä on. Ehkä määrittelen vuoden loppuvaksi kesällä ja aina tuntuu että en ole saavuttanut tarpeeksi. Keväällä  valon määrän lisääntyminen aiheuttaa ahdistuksen siitä, että nyt pitäisi taas jaksaa ja innostua asioista jopa epänormaalin suurella volyymilla. Ja kun sitä ei tapahdu, tervetuloa ahdistus.

Syksy on aina ollut minulle merkki uudesta alusta. Ehkä tämä juontaa juurensa koulurytmiin. Olinkin aina innokas koulun aloittaja. Syksyssä on myös tietty tunnelma, josta nautin. Ehkä olen oppinut nauttimaan siitä koska tiedän se olevan melko kivutonta aikaa minulle.

Tänä kesänä olin osastolla. Siksi tuntuukin turvalliselta aloittaa syksy. "Vastahan minä olin masentunut, en kai nyt heti uudestaan..." Tämä tietty ei aina pidä paikkaansa, mutta omilla ajatuksilla on paljon vaikutusta siihen miten voi. Jos uskon tulevaan ja uskon pärjääväni, todennäköisesti näin onkin.

En sitten tiedä, miten pääsisin tästä oravanpyörästä irti ja nauttisin muistakin vuodenajoista kuin vain syksystä. Ehkä pitäisi käsitellä ne omat pelot, jotka aina ilmaantuvat ensimmäisten loskakelien aikana. Ja ehkä pitäisi olla itselleen armollisempi tässäkin asiassa, joskus selviäminen on enemmän kuin mikään muu.