Ei kai taas?

Paha olla. Niin helvetin paha olla, etten löydä sanoja. Miten tässä taas kävi näin?! Yritän kovasti nyt sanoittaa tätä tunnetta. En onnistu. Mietin vain miksi minä? Miksi taas minä? Hukun itsesääliin. Turhaa, tiedän. En mahda sille mitään.

Sain tänään ammatillisen kuntoutuksen päätöksen. Hylätty. En ymmärrä. Olenko yhteiskunnan mielestä työkykyinen, vaikka itse en koe olevani. Eikö sanoillani ole väliä? Mitä järkeä tässä on yrittää, kun päätökset tehdään puolestani.

Pääsin tänään ylös sängystä. Kävin suihkussa. Laitoin puhtaat vaatteet. Meikkasin. Menin ystävän luokse, etten ole yksin. Tulin kotiin ja romahdin. Asunto on sotkuinen, mutta minä olen uupunut. Yritän uskotella itselleni, että tein paljon tälle päivälle. Niin paljon kuin pystyin. Voiko enempää pyytää?

En saa ajatuksiani kokoon. Ei tässäkään ole mitään järkeä. En osaa edes tätä. Olen huono. Huonoin. Epäonnistunut ja kaikkea negatiivista.

Tälläisina hetkinä sitä ensin toivoo että voisi vain käpertyä peiton alle ja olla. Kun pääset peiton alle, eikä se auta haluaa nukahtaa. Kun nukahtaa, mutta herää toivoo ettei olisikaan olemassa. Kun toive ei toteudu, sitä haluaa kuolla. Silloin haluaa kuolla, kun eläminen on liian raskasta.

Haluaminen on eri kuin toteuttaminen. Minusta ei tarvitse olla huolissaan. Sitä en halua. Osaan pyytää apua. Tämä on käyty läpi niin monta kertaa. Pyydän apua. Saan apua. Ehkä selviän tästäkin. Pitää vain luottaa.