Jaksaminen

Joskus on vaikea myöntää, kuinka rikki on. Ja vaikea ymmärtää, ettei selviä yksin. Joskus usko muiden jaksamiseen horjuu. Tuntuu, että jos ei itse jaksa niin miten muutkaan jaksavat. 

Monesti sitä tuntee olevansa taakka muille. Onhan sitä tavallaan taakka itselleenkin. Tuntuu, ettei ehdi auttamaan muita siinä tahdissa, miten itse apua tarvitsee. Tuntuu, että musertaa kaiken ympärillään. Niinkuin on musertanut itsensä. 

Monta kertaa olen itkenyt muille aiheuttamaani tuskaa. Monia kertoja olen sulkeutunut suojellakseni muita. Jättänyt asioita sanomatta, kaunistellut niitä tai valehdellut. En ole ylpeä, mutta tein sen minkä uskoin olevan parhaaksi muille. Alan ymmärtää, ettei toisten pimennossa pitäminen auta ketään. Ei minua, eikä läheisiäni. Huoli kasvaa, jos ei tiedä mikä on tilanne. Monesti kuitenkin vajoan ja syyllistyn samaan asioiden vähättelyyn, koska se tuntuu parhaimmalle vaihtoehdolle.

Avainsana taitaa olla tuntuu. Monesti olen koettanut sanoa itselleni, etteivät muut koe asioita välttämättä samalla tavalla kuin minä. Monesti olen sanonut, että vaikeuteni eivät syö muita puhki. Onhan se totta, että huoli on kuluttavaa. Sekin on totta, että muut surevat surujani. Yritän kuitenkin muistaa, että läheisiini voi luottaa. Luottaa siinä mielessä, että he sanovat jos eivät kestä. Sanovat jos tarvitsevat etäisyyttä. Ja puhuvat muille, jos on tarve purkaa ajatuksia. 

En ole rikkonut ketään lopullisesti, en edes itseäni. Alan ymmärtää, että parasta on olla rehellinen ja avoin. Töitä sen eteen on tehtävä. Haluaisin olla muiden silmissä huoleton. Todellisuus kuitenkin on se, ettei kukaan meistä kulje täällä ilman painolastia. Taakka on usein liian raskas kantaa yksin, siksi meillä on toisemme.

 

 Kestätkö?

Kerronko liikaa
jos sanon olevani rikki?
Paljastanko paljon
jos en jaksakaan?
Otatko minut todesta
jos kaadun enkä nouse?
Huomaatko kipuni
vaikken ole haavoilla?
Yritätkö pelastaa
vaikka sanon olevani menetetty?
Kestätkö kaiken tämän
jos en kestä itsekään?
Rikonko sinutkin
jos en päästä irti?